Plussa!

Kyllä se on plussa. Ei kovin vahva, mutta plussa silti. Tuo kuva on eiliseltä, tänä aamuna samanlainen tai ehkä vähän vahvempi plussa toistui.

Minä olen raskaana.

Tällä hetkellä en pysty ajattelemaan muuta kuin että kunpa se pieni, puolenmillin kokoinen asia sisälläni pysyisi siellä, kunpa kaikki menisi hyvin ja se alkaisi kasvaa terveenä.

Pelkään ihan kauheasti, päässä pyörii vain kaikkea mahdollista mikä voi mennä pieleen. Ilmeisesti ihan normaali, mutta sen tiedostaminen ei poista pelkoja.

Pelkään mm. sitä, että raskautumisen aikoihin pilvissä huidelleet kilpirauhasarvot ovat viottaneet alkiota tai sikiötä jotenkin. Lukemat ovat edelleen liian korkeita, mutta eivät kuitenkaan enää ihan niin tapissa. Tilannetta seurataan.

Oman kunnan neuvola ei ole tänään auki, mutta soitan sinne ensi tilassa, että saadaan sovittua ensimmäinen käynti. Ykköstyyppiläisenä pääsen normaalia nopeammin.Tänään varmaankin soitan jo sisätautipolille, jotta saan vastauksia esim. foolihapon ja beetasalpaajien käyttöä koskeviin kysymyksiin.

Ja ne sokerit! Aterianjälkeinen korkea sokeri on pahinta vauvalle. Siksi teen nyt kaikkeni, että ne tasoittuisivat. Eilen mentiin vuoristorataa, mutta minun on saatava asia jotenkin kuntoon.

Mutta: minä olen raskaana. Valvoimme viime yönä neljän aikaan kumpikin, minä ja puoliso, ja puhuimme kaikesta.

Vaikka pelko on nyt päällimäinen tunne, olen silti ihan järjettömän onnellinen.

Varmuus ja varmuus, katinkontit

Naurettavaa kirjoittaa tuo edellinen postaus siitä, tuntuu kuin olisin raskaana. Tunnen itseni typeräksi. Parina päivänä on taas tuntunut pieniä vihlaisuja vatsassa, ja ajattelin että nämä voisivat ehkä olla niitä kipuja, joita monet luulevat kuukautiskivuiksi, mutta liittyykin alkuvaiheen raskauteen.

Eilen illalla tiuskin ja kiukuttelin kuin pikkulapsi miehelle, kunnes tajusin: PMS on taas täällä. Hip hei. Ei sitten olla raskaana tässäkään kuussa.

Tänä aamuna maha onkin ollut aika kipeä. Ehkäisyn poisjättämisen jälkeen nämä kivut tulevat todella paljon selkeämmin ennen kuukautisten alkua, kun aiemmin olin kipeänä juuri pahimpina vuotopäivinä.

Miksi, voi miksi tämä ei onnistu meiltä? Mitä me teemme väärin?

Outo varmuus

Luulen, että monille lasta yrittäville käy sama kuin minulle viime viikonloppuna. Yhtäkkiä vain, kesken ruokailun, ajattelin että hitto, minä taidan olla raskaana. En muista miksi ajatus pompahti päähän, ilmeisesti jostain tuoksusta tai jostain. Ja typeryyksissäni en ajatellut yhtään, sanoin sen ääneen. Miehen ilme oli kyllä sen arvoinen. :) Nopeasti kyllä peruuttelin, että en tietenkään ole, ja jos olisinkin niin sitä ei tietäisi vielä.

Ja niin asiasta ei taas sen jälkeen puhuttu, paitsi tietysti kuten aina, toiveesta ja haaveesta vain.

Mutta olen miettinyt sitä muutaman kerran sen jälkeenkin: minusta vain tuntuu siltä. Se on typerä tunne, eikä edes ensimmäinen kerta kun luulen niin, ja aina joudun pettymään. Joten parasta nyt vain odottaa vielä pari viikkoa ennen kuin pompin mihinkään suuntaan.

Edes jokin plussaa!

Ovulaatiotestistä oli heti hyötyä. Tulimme torstai-iltana kotiin, ja perjantaina tein testin klo 11 maissa. Se plussasi välittömästi.

Olin melkein aavistellutkin sitä, sillä vuoto muuttui erilaiseksi siinä tiistaista alkaen, ja... No jotenkin vain tuntui siltä. Torstai-iltana tosin olin pahantuulisempi kuin pitkään aikaan, ja se jatkui vielä perjantaina, kunnes sain itkupotkuraivarin puolisolle. Parkuminen purki paineita, ja voitiin taas keskustella vauvayrittämisestä.

Lauantaina vielä tein testin ja ovulaatio oli loppunut.

Perjantaina tosin tuli ovulaation lisäksi huonojakin uutisia. Selvisi syy viimeaikaiseen laihtumiseen ja valvomiseen yms. oireisiin: kilpirauhanen oli innostunut vajaatoiminnasta liikatoimintaan. Sain beetasalpaajia oireiden lievittämiseen ja tyroksiiniannosta pienennttiin. Muutaman viikon päästä on kontrolli.

En tiedä vahingoittaako kilpirauhasen liika- tai vajaatoiminta sikiötä, mutta ilmeisesti se voi ainakin heikentää ovulaatiota. Lääkäri sanoi puhelimessa (kun kysyin), ettei tämä ainakaan auta asiaa.

Mutta silti olen ollut positiivinen: minä ovuloin! Ainakin jokin mahdollisuus on siis olemassa. Ensi kuussa jatkan ovulaation etsintää. Ainakin nyt se oli monta päivää aiemmin kuin olin kalenterista arvioinut. 

Jos nyt olisin raskaana, siirtäisimme häät ensi kesältä vuoteen 2018. Ei harmittaisi! Tai ehkä vähän. :) Jos taas joulukuussa tulen raskaaksi, voimme pitää häät, mutta minä hommaan äitiyshääpuvun.

Hyviä vaihtoehtoja kaikki. Eniten kuitenkin toivon, että ensi kesänä ei ole enää sama tilanne kuin nyt.

Uusi kierto, hyvä tunnelma

Kuukautiset menivät ohi jotenkin tosi helposti tällä kierrolla. En juurikaan tarvinnut särkylääkkeitä, ja vaikka alkuun harmittikin, niin se itku meni ohi kuitenkin. 

Kävin apteekissa ostamassa paketillisen ovulaatiotestejä. Aloitan varmaankin ylihuomenna niiden käyttämisen. Ne ovat aika hinnakkaita, mutta en nyt ajattele sitä. Tärkeämpää on saada selville, ovuloinko ollenkaan, ja jos niin missä kohdin.

Laskurin mukaan ovulaatiopäivä osuu juuri siihen, jolloin olen Tampereella ja mies Lappeenrannassa. Hmph. Toivottavasti ei, sillä jo seuraavana päivänä pääsisin lähtemään Lappeenrantaan puolisoni luokse. Olen henkisesti valmistautunut hyppäämään autoon ja ajamaan parisataan kilometriä minä tahansa päivänä (paitsi maanantaina) viikon kuluttua. En oikein tiedä, pitäisikö toivoa sitä vai ei. Hirveä säätö siitä kyllä tulee, mutta toisaalta tämä on tärkeämpää kuin mikään muu elämässäni juuri nyt.

Priorisointia, priorisointia. Ei työkokous, ei tyttöporukan tapaamiset, ei mikään ole tärkeydessään verrattavissa siihen, että haluamme saada lapsen, ja teemme kaikkemme sen eteen.

On tässä hyvääkin

Tämä blogi näyttää kyllä varsinaiselta ruikuttajan päiväkirjalta. Tajusin sen tässä yhtenä päivänä kun mietin, että pitäisikö antaa osoite jollekin ystävistä. Mutta ei, ei tätä voi kenellekään tutulle näyttää, kuka tällaista jaksaisi lukea?

Totuushan on, että minä kirjoitan tänne vain silloin, kun oikein pahalta tuntuu. Siksi päiväkirjani ei ole tavallinen päiväkirja, vaan negatiivisten tunteiden kaatoaukko. Jonain päivänä toivottavasti mukaan tulee jotain muutakin, mutta toistaiseksi raskautumisyritykset ovat kariutuneet, eikä mitään hyviä uutisia ole ollut kerrottavaksi.

Todettakoon nyt kuitenkin, että elämäni ei pyöri pelkästään tämän asian ympärillä. Ajattelen vauvaa päivittäin, mutta minulla on kuitenkin työ, koti, kissa ja puoliso, jotka kaikki antavat hyvää energiaa ja saavat minut iloiseksi. Olen onnellinen ihminen, siirappimaisen ällösti rakastunut avopuolisooni, ja elän kauniissa kodissa. Minulla on paljon ystäviä. Ei siis ole mitään syytä valittaa, eivätkä muut blogini sisällä valittamista ollenkaan niin paljon kuin tämä. Tästä nyt vain on tullut tällainen purkautumisväline, kun ei läheisillekään voi tätä kaikkea epätoivoa ja masennusta jakaa.

Mutta kyllä minulla muuten ihan hyvin menee, ihan järkevä ihminen olen, ja myös iloinen.

Itsensä kiusaamista

Tämä on ihan hullua. Aiheutan itse itselleni pahaa oloa, jotenkin tuntuu että välillä oikein kerjään sitä puukkoa sydämeen kiusaamalla itseäni aiheilla, jotka tekevät kipeää.

Edellisessä postauksessa kerroin käyneeni lastenvaatekaupassa. Ei olisi pitänyt, sitäkään. Sen jälkeen en ole kyllä käynyt, paitsi yksillä me&I -kutsuilla, joilla keskityin aikuisten vaaterekkiin.

Mutta eilen taas, voi jestas minua. Tulin kotiin ja avasin postit. Ikean kuvasto oli tullut, ja kas kummaa kuinka se aukesikaan siltä aukeamalta, jossa oli lastenhuoneen tarvikkeita. Olin jo jonkin aikaa niitä tuijotellut ja miettinyt, mikä olisi meille hyvä (ja saanko Upseerin suostumaan Ikean huonekaluihin, hän kun ei yleensä niistä innostu mutta nyt voi olla taloudellisista syistä pakko), kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Eihän meillä ole vauvaa, eikä ole tulossakaan ihan vielä. Parempi kun en kiusaa itseäni.

Ja tänään. Sen sijaan että olisin tehnyt töitä, kirjauduin Diabetes-liiton Kohtauspaikalle lukemaan raskaana olevien diabeetikoiden kuulumisia. Selasin myös Facebookin raskausdiabeetikoiden ryhmän viestejä, ihastelin vauvojen kuvia - ihan itsetuhoista toimintaa. En tajua miksi niin teen. Tai tajuan, mutta en ehdi estää itseäni kun tajuan aina vähän liian myöhään mitä olen tekemässä.

Tänä aamuna tarkistin, milloin suunnilleen olisi laskettu aika, jos olisin tästä kierrosta tullut raskaaksi. PMS-kivut ovat taas täällä, menkat alkavat varmaan parin päivän sisällä. Kivut ovat olleet vähän aiempaa vaimeampia, mutta kyllä ne siellä ovat, turha ajatella että viiltely vatsanpohjassa tarkoittaisi yhtään mitään muuta.

Seuraavat 3-4 kiertoa onkin sitten sitä aikaa, että jos tulen raskaaksi niin häät pitää siirtää vuoteen 2018. Ei haittaisi yhtään! Olen ajatellut niin, että tammikuussa sitten tiedetään, onko meillä häät ensi kesänä vai seuraavana.

Upseeri tulee tänä iltana yhdeksi yöksi kotiin, ja sitten ollaan taas erossa luultavasti juuri sen aikaa, kun menkat on pahimmillaan. Olisi hyväkin niin, kun haluaisin säästää häntä pahimmalta itkultani. Hänkin haluaa saada lapsen, mutta hänelle ei ehkä jää oikein tilaa surra, kun joutuu keskittymään joka neljän viikon välein minun lohduttamiseeni. Olisi hyvä jos voisin vaan viikon kuluttua kertoa, että nyt yritetään taas uudelleen, eikä tarvitsisi vyöryttää tappioitkua hänen niskoilleen. 

Vaikka nyt pitää tietysti muistaa, että tässä kuussa ei ihan hirveästi ole yritettykään, koska kuten olen aiemmin kertonut, tarvitsin välikuukauden jonka aikana ei puhuttu asiasta. Eli todennäköisyydet ovat aika lailla meitä vastaan tässä kuussa, enkä siksi ole kovinkaan yllättynyt näistä kuukautisista. Pikemminkin toivon, että alkaisivat nyt, että voisin viikon kuluttua ottaa rapujuhlissa vähän viiniä.